Kuninkaallisen mahdin näyttämöt – Pohjoismaiset päälinnat

Kimmo Elo on Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija. Kirjoitus pohjaa hänen toimittamaansa tieteelliseen kokoomateokseen ”Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa”, joka julkaistiin 7.5.2021 Sigillumin kustantamana.

Suomen eduskunta antoi äänestyksessään 18.5.2021 hyväksynnän EU:n massiiviselle ”Next Generation EU”-rahoitusvälineelle, jonka avulla EU tukee jäsenmaiden elpymistä jo yli vuoden kestäneestä koronakriisistä ohjaten samalla unionin jäsenmaita aktiivisiin toimiin ilmastonmuutoksen torjunnassa sekä digitalisaation vaatimien infrastruktuurien rakentamisessa ja innovaatioiden edistämisessä. Paketin uskotaan ja toivotaan paitsi auttavan EU:ta vahvistamaan asemansa maailmantalouden ja -politiikan yhtenä keskeisenä toimijana, myös luovan uutta, kestävämpää talouskasvua Euroopassa.

Optimisti kun olen, niin vielä keväällä 2020 – kun pakettia sorvattiin kasaan – ajattelin Suomessa herättävän niihin valtaviin muutoksiin, joita maailmassa parhaillaan tapahtuu. Ajattelin, että meillä olisi päästy eroon impivaaralaisuuden sitkeimmistä aksioomista ja huomattu, että se, mitä maailmassa tapahtuu, heijastuu väistämättä myös omille lähialueillemme ja läikkyy sieltä sekä myönteisesti että kielteisesti Suomeen. Ajattelin, että Suomen 25-vuotinen jäsenyys EU:ssa olisi eurooppalaistanut ajatteluamme ja saisi meidän katsomaan Suomea osana eurooppalaista yhteisöä.

Elvytyspaketin tiimoilta Suomessa käyty ”keskustelu” osoitti, että nämä odotukset olivat pääsääntöisesti täysin virheellisiä. Kun vuonna 2020 muualla Euroopassa käytiin vilkasta, asiantuntijavetoista ja valtaosin asiantuntevaa keskustelua Ranskan ja Saksan aloitteesta syntyneen elvytyspaketin ympärillä, Suomessa – hieman kärjistäen ilmaistuna – asian eurooppalainen ulottuvuus näytti kiinnostavan muutamaa ekonomistia ja paria tutkijaa. Kun loppuvuonna 2020 isoksi kysymykseksi nousi Unkarin ja Puolan vastustus tukien ja oikeusvaltioperiaatteen kytkemisestä toisiinsa, julkinen Suomi tuntui olevan huolissaan enemmän omasta maksuosuudestaan kuin demokratiaan kohdistuvista uhista.

Surullisin, mutta samalla tavallaan loogisin päätepiste tälle oli paketin eduskuntakäsittely sitä edeltäneine tapahtumineen ja keskusteluineen. Menemättä tässä keskustelun yksityiskohtiin totean, että keskustelu antoi varsin karun kuvan suomalaisen Eurooppa-keskustelun tasosta, mitattiinpa tätä tasoa sitten sisältöjen, näkökulmien tai esitettyjen argumenttien valossa. Keskustelua hallitsivat ne samat impivaaralaisuuden elementit, jotka näkyivät niin 1994 EU-kansanäänestystä edeltäneissä keskusteluissa, kuin Suomen lievästi sanottuna omalaatuisena politiikkaan Kreikan talouskriisin yhteydessä 2010-luvun alussa. Kun huomioidaan, että Suomi liittyi ainakin tietyin ehdoin osaksi läntisen Euroopan integraatiota jo 1960-luvulla ja on virallisessa puhunnassa koko ajan halunnut olla enemmän länttä kuin itää, Suomen ja Euroopan erottaminen retorisesti toisistaan vuonna 2021 tuntuu vähintäänkin erikoiselta, jopa paradoksaaliselta.

Rikas ja monipuolinen keskustelu vaatii kolmea asiaa. Ensinnäkin, keskustelijoilla tulee olla yhtenevä käsitys keskustelun pohjan muodostavien faktojen osalta. Toiseksi, keskustelijoiden tulee halutessaan pystyä saamaan ajantasaista informaatiota asiaan liittyen. Ja kolmanneksi, hyvässä keskustelukulttuurissa yhdistyy toista osapuolta arvostava tapa puhua ja kyky kuunnella. Jokainen voi miettiä, kuinka hyvin elvytyspaketin ympärillä käyty keskustelu täytti viimeisen kriteerin.

Toinen, riittävän informaation vaatimus saattaa tuntua nykyisessä, infoähkystä kärsivässä yhteiskunnassa erikoiselta. Informaatiota on netti pullollaan, mutta oikean ja väärän informaation raja on alkanut häilyä, sumentua ja liudentua, kun disinformaation levittämisen keinot ja menetelmät ovat kehittyneet. Suomalaisen Eurooppa-keskustelun yksi iso haaste on koko ajan ollut luotettavien medioiden vähäinen – ehkä oikeammin: pistemäinen – kiinnostus aihepiiriä kohtaan. Tästä esimerkkinä voidaan mainita, että vasta aivan eduskuntakäsittelyn loppuvaiheessa Yleisradio käsitteli jutussaan arvioita elvytyspaketin laajemmista vaikutuksista. Olisikohan tällainen valistaminen pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin siitäkin huolimatta, että tulevaisuuteen katsominen ei ole mitään eksaktia tiedettä? Jos saa esittää toiveen mediatalojen suuntaan, niin se olisi tämä: rakentakaa eurooppalaisten laatumedioiden tapaan ”Eurooppa-sivu”, jossa säännöllisesti, päivittäin, nostatte esiin Eurooppaan liittyviä asioita. Näin kansalaiset kohtaisivat Euroopan todellisuutta arjessaan sen sijaan, että Eurooppa olisi heidän todellisuuttaan vain kriisien, uhkien tai ”Brysselin herrojen ja rouvien” muodossa.

Toukokuussa 2021 julkaistu toimittamani kokoomateos ”Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa” on yksi kontribuutio ensimmäiseen vaatimukseen eli yritys vahvistaa Eurooppa-keskustelujemme faktapohjaa. Vaikka Suomessa on tehty ja tehdään paljon hyvää EU- ja Eurooppa-tutkimusta, valitettavan usein myös tällä sektorilla tutkimustieto ei kulkeudu laajemmin yhteiskuntaan. Meillä tutkijoilla ja muilla asiantuntijoilla ei ole mitään erityisoikeutta keskusteluun, mutta meillä on keskeinen vastuu sen varmistamisessa, että keskusteluissa voidaan tukeutua tutkittuun tietoon, konkreettisiin faktoihin. Siksi tarvitsemme myös jatkossa aktiivista, monipuolista, kriittistä ja ennakkoluulotonta EU- ja Eurooppa-tutkimusta, mutta myös aihepiirin yliopistollista opetusta sekä kustantajia, jotka ovat valmiita julkaisemaan tieteellisiä teoksia ja sitä kautta edistämään tutkitun tiedon saatavuutta myös kotimaisilla kielillämme.

Tutkijoiden tärkeä rooli on luoda ymmärrystä ympäröivästä todellisuudesta. Käytännön työssä tämä tarkoittaa ponnistelua sen eteen, että ymmärtäisimme asioiden välisiä yhteyksiä, niiden taustalla vaikuttavia pidempiä tai lyhyempiä historiallisia kehityslinjoja sekä – mielestäni tärkeimpänä – asioiden sijoittumista osaksi laajempia kokonaisuuksia. EU:n elvytyspakettiin liittyvästä keskustelusta puuttui lähes täysin asian laajempi eurooppalainen kokonaisuus, asioista puhuttiin lähes yksinomaan Suomen sisäisenä asiana. Olisi helppo syyttää keskustelijoita, mutta tällaisen sijaan haluaisin kääntää huomion siihen laajempaan ongelmaan, josta keskustelun matala taso mielestäni kertoi: edelleenkään, yli 25 vuotta EU:n jäseneksi liittymisen jälkeen, Eurooppa ja EU eivät ole luonteva osa suomalaisen politiikanteon arkea. Siksi on helppo kaivaa impivaaralaisuus esiin ja katsoa Eurooppaa kuin olisimme sille ulkopuolisia. Kuten monessa muussakin vastaavassa asiassa, tutkittu ja ajantasainen tieto yhdistettynä luotettavaan ja monipuoliseen informaatioon on paras lähtökohta asioiden ymmärtämiselle. Jo yritys välttää tahallista tai tahatonta toisen väärin ymmärtämistä on arvokas, koska silloin on otettu ensimmäinen askel rakentavan dialogin suuntaan.

Tässä hetkessä katsottuna Eurooppa ja EU ovat osa globaalia maailmanjärjestystä, johon kohdistuu suuria haasteita ilmastonmuutoksen, pandemioiden, taloudellisen epätasa-arvoisuuden tai digitalisaation kaltaisten ilmiöiden taholta. Kukaan ei voi tietää, missä Eurooppa tai maailma on kymmenen, kahdenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua. Ymmärtämällä Euroopan nykyisyyttä, peilaamalla nykyisyyttä myös menneisyyteen, voimme rakentaa käsitystä siitä, millaisia vaihtoehtoja on olemassa tulevaisuuden osalta. Olen tutkijana luottavainen, että myös tulevaisuudessa tieteellinen tutkimus auttaa meitä luomaan parempaa tulevaisuutta, ratkomaan ihmiskunnan suuria kysymyksiä ja rakentamaan pienin askelin parempaa maailmaa. Vaikka julkisuudessa nykyisin korostuvat tekniset ja lääketieteelliset ratkaisut, kaiken perusta on yhteiskuntien vakaudessa ja toimivuudessa. Yhteiskuntatieteellinen ja humanistinen tutkimus ovat tässä avain parempaan ymmärrykseen. Siksi on arvokasta ja tärkeätä tutkia Eurooppaa, sen rakenteita, menneisyyttä, prosesseja ja toimijoita. Ja myös siksi, että tämä ymmärrys auttaa meitä rakentamaan pykälän parempaa Eurooppaa tänään, huomenna, ensi vuonna tai kymmenen vuoden päästä.

* * *

Kimmo Elo

Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija