was successfully added to your cart.

Olli Kleemolan väitöskirjasta Sigillumin julkaisu

By | Uutiset | No Comments

Kleemolan väitöskirja avaa uusia näkökulmia sotapropagandan tutkimukseen sekä kuvien käyttöön historiantutkimuksen lähteenä. Väitöskirjassaan Kleemola osoittaa, miten historioitsija voi hallita suuria kuvamassoja ja käyttää niitä tutkimuksensa lähteenä. Tutkimus avaa myös uusia mielenkiintoisia näkökulmia suomalaisen ja saksalaisen sotapropagandan historiaan.

Nimi: Valokuva sodassa. Neuvostosotilaat, neuvostoväestö ja neuvostomaa suomalaisissa ja saksalaisissa toisen maailmansodan sotavalokuvissa
Tekijä: VTM Olli Kleemola
Väitöspäivä 17.12.2016.

Olli värillinen

Miten paikallishistoriaa kirjoitetaan?

By | Blogi | No Comments

Sami Louekari

Miten paikallishistoriaa kirjoitetaan?

Usein näkee uutisoitavan, että jonkin kunnan tai yhdistyksen historia on vihdoinkin ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin”. Tämä antaa valitettavan virheellisen kuvan historiantutkimuksen luonteesta. Se yksinkertaistaa työtä, jota historiantutkija tekee, ja unohtaa monia aivan oleellisia piirteitä tutkijan työstä ja paikallishistorian kirjoittamisesta. Ensinnäkään aineistot eivät ole missään kätköissä, joita historiantutkija tonkii ja kaivelee. Arkistojen aineisto on, tai sen ainakin tulisi olla, tarkkojen periaatteiden mukaan luetteloitu ja järjestetty. Tutkija ei pääse aiheestaan riittävästi perille pelkästään arkistoluetteloita läpikäymällä. Aineistoja pitää todella käydä läpi, konkreettisimmillaan tilata arkistoissa työpöydälleen ja perehtyä niihin järjestelmällisesti ja huolellisesti. Tutkijan työ on siis systemaattista ja loogista, ei sattumanvaraista penkomista sattumanvaraisista aineistoista.

Kaikki paikallishistoriaa kirjoittavan tarvitsema aineisto ei toki ole pelkästään arkistoissa. Paikallishistorian kirjoittaja tarvitsee ja hyödyntää monia muitakin aineistoja. Esimerkiksi muistitieto ja haastattelut, yksityisten ihmisten kuvat, sanomalehdet, lehtileikekokoelmat ja vastaavat aineistot ovat arvokasta ja tärkeää lähdemateriaalia paikallishistorian tutkijalle. Näiden löytämisessä ja käyttämisessä on omat haasteensa. Paikallishistorian lähdemateriaalille onkin tyypillistä moninaisuus ja laaja-alaisuus, mikä edellyttää tutkijalta kykyä arvioida erilaisten lähteiden käytettävyyttä.

Sanonnassa ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin” on toinen vielä suurempi ongelma.  Historiantutkijan työ ei ole kasvikansion keräilijän työtä, jossa kerätään yksittäisiä kappaleita kansien väliin. Arkistoissa ei ole valmiina mitään kerättäväksi ja koottavaksi, vaan kaikki historiantutkimus perustuu kysymiseen ja vastausten etsimiseen, pohdintaan ja tulkintaan.  Kysymyksiäkään ei ole missään valmiina, ne historiantutkijan täytyy keksiä itse ja lisäksi pohtia. Paikallishistorioita varten perustetaan tavallisesti ohjausryhmä, joka myös usein kertoo, millaisiin seikkoihin paikallishistorian kirjoittajan toivotaan kiinnittävän huomiota ja mistä hänen toivotaan kirjoittavan. Tämä antaa suuntaviivoja paikallishistorian kirjoittajalle, mutta kysymykset ja vastaukset hänen on kuitenkin tehtävä itse.  Kysymysten jälkeen paikallishistorian kirjoittajan on pohdittava, millaisilla aineistoilla kysymyksiin voi vastata, ja arvioitava kulloisenkin aineiston kohdalla, miten hyvin ja luotettavasti sen avulla voi tutkimustehtävään vastata.  Paikallishistoria, kuten muukaan historia, ei kuitenkaan ole tietovisakysymysten kaltaisten kysymysten esittämistä ja oikeiden vastausten etsimistä. Historiantutkija ei kirjoita tietosanakirjoja eikä paikallishistoria ole hakuluettelo.

Paikallishistoriantutkijan tehtävänä on luoda kokonaiskuva tietyn alueen ihmisten elämästä, kirjoittaa tarina siitä, millaista elämä paikkakunnalla on ollut. Tämä tarina ei kuitenkaan voi olla keksitty, vaan sen on perustuttava tapahtuneeseen, ja tutkijan on annettava menneisyydestä oikeudenmukainen ja paikkaansa pitävä kuva. Tässä historiantutkijan työ eroaa vaikkapa historiallisia romaaneja kirjoittavan kirjailijan työstä. Historialliselta romaaniltakin edellytetään, että sen antama kuvaus on uskottava, mutta kertomuksen ei tarvitse olla tosi myös yksityiskohdiltaan, toisin kuin historiantutkijan. Historiantutkija ei voi keksiä yksityiskohtia tai henkilöitä elävöittääkseen ja korostaakseen haluamiaan asioita.

Paikallishistorian kirjoittajan tehtävänä on siis laatia kokonaistulkinta ja -kuvaus tietyn alueen ihmisistä. Tässä kuvauksessa on kysymys huikean monimutkaisesta päättely- ja kirjoittamisprosessista, professori Jorma Kalelan sanoin ”lukuisten argumenttiketjujen muodostamasta rakenteesta”.  Tämän rakenteen pitää perustua historiantutkimuksen metodeihin, olla lukijalle uskottava ja kaiken lisäksi vielä lukijaa kiinnostava. Paikallishistorian kirjoittaminen on siis kaikkea muuta kuin ”yksiin kansiin kokoamista”!

– Sami Louekari-

paikallishistoria blogikuva

Valtaosa tutkijoiden käyttämistä asiakirjoista sijaitsee fyysisesti arkistoissa, joissa tutkija voi niitä käyttää. Arkistolaitos kuitenkin digitoi jatkuvasti aineistoja verkkoon tutkijoiden ja menneisyydestä kiinnostuneiden käytettäväksi. Näin aineistot tavoittavat laajemman käyttäjäkunnan ja ovat käytettävissä oman tietokoneen ruudulta, kuten tässä  kuvassa, jossa on Halikon ja Vehmaan voutikuntien tilikirjaa 1600-luvun alusta.

 

 

 

 

 

Sodan pakolaiset

By | Projektit | No Comments

Seminaarisarja sotalapsista, evakuoinneista ja asuttamisesta 1939–1945 Siirtolaisuusinstituutissa Turussa, Eerikinkatu 34

 

Seminaarin järjestävät yhteistyössä historia-alan yritys Oy Sigillum Ab ja Siirtolaisuusinstituutti.  Seminaarit ovat avoimia ja maksuttomia. Kahvitarjoilua varten pyydämme ilmoittamaan osallistumisesta kevään seminaariin viimeistään 19.4.2016 Terhi Kivistölle (terhi.kivisto@www.sigillum.fi).

Evakuoinnit-teema

Torstaina 21.4.2016

 

9.20–9.30 Tervetuliaissanat Tuomas Martikainen, Siirtolaisuusinstituutin johtaja

Sessio 1 Kommentaattori Markku Mattila, Siirtolaisuusinstituutti

9.30–10.10  FT Pirkko Kanervo, Turun yliopisto: ”Miksi menetimme Karjalan? Poliittista taustaa”

10.10–10.50 FT Tuomas Tepora, Helsingin yliopisto: “Ahneita isäntiä ja kiittämättömiä evakoita. Talvisodan väestönsiirtojen kokemushistoriaa”

10.50-11.20 kahvitarjoilu

Sessio 2 Kommentaattori Eveliina Lyytinen, Siirtolaisuusinstituutti

11.20–12.00 FT Tuula Eskeland, emerituslehtori, Kööpenhaminan yliopisto: Suomalaisia sotalapsia Skandinaviassa

12.00–12.40 KT Merja Paksuniemi, Lapin yliopisto: ”Vieras maa ja raitaiset karkit” – Lapin lapset evakossa

12.40 –12.45 Loppukeskustelu

 

Asuttaminen-teema

Torstaina 17.11.2016

 

9.20–9.30 Tervetuliaissanat Elli Heikkilä, Siirtolaisuusinstituutin tutkimusjohtaja

Sessio 1 Kommentaattori Tuomas Martikainen, Siirtolaisuusinstituutti

9.30–10.10 VTT Antero Leitzinger, Maahanmuuttovirasto: Ulkomaalaisten asuttaminen Suomeen

10.10–10.50 FT Heli Kananen, Jyväskylän yliopisto: Siirtoväen sopeuttaminen sodanjälkeisessä Suomessa – esimerkkinä ortodoksinen vähemmistö

10.50–11.20 kahvitarjoilu

Sessio 2 Kommentaattori Kjell Herberts, Siirtolaisuusinstituutti

11.20–12.00 FT Aapo Roselius, Helsingin yliopisto: Asuttaminen ruotsinkielisillä seuduilla välirauhan aikana

12.00–12.40 FT Pirkko Kanervo, Turun yliopisto: Kysymys evakkojen sijoittamisesta Suomen ruotsinkielisille alueille jatkosodan jälkeen 

12.40–12.45 Loppukeskustelu

 

Sodan pakolaiset: Seminaarisarja sotalapsista, evakuoinneista ja asuttamisesta 1939–1945

Vuonna 2015 Suomeen tuli 32 478 turvapaikanhakijaa. Edelleen jatkuvat pakolaistulvat ovat nostaneet lehdistössä esiin sota-ajan luovutettujen alueiden evakot ja heidän asuttamisensa eri puolille maata.  Ruotsi on muistuttanut suomalaisista sotalapsista, pääministeri todennut perheensä auttaneen sota-aikana evakoita, kuten nyt pakolaisia, tarjoamalla asunnon. Ovatko kyseessä rinnastettavat ilmiöt? Olisiko yli 70 vuoden takaisesta evakuoinnista ja asuttamisesta jotain opittavaa tämän hetken tilanteessa? Miten silloin onnistuttiin?

Neuvostoliitolle Moskovan rauhassa luovutetussa osassa Viipurin lääniä asui ennen sotaa noin 420 000 henkeä. Siviilien evakuointi sodan jaloista toteutui eri vaiheissa. Syksyllä 1939 evakuoitiin Suomenlahden ulkosaarien väestöä. Kun talvisota syttyi, oli pikaisesti siirrettävä turvaan Mannerheim-linjan eteläpuolella ja sen tuntumassa sijaitsevien pitäjien väestö. Noin 100 000 henkeä pysyi paikoillaan koko sodan ajan alueilla, joita sota ei suoraan koskettanut, ja lähti muun Suomen puolelle vasta rauhan tultua.

Karjalan menetyksen jälkeen viranomaiset ryhtyivät suorittamaan niin kutsuttuja tasoitussiirtoja, tasaamaan evakoiden aiheuttamaa rasitusta eri kuntien kesken. Karjalaisten ”lopullista” asuttamista koskeva pika-asutuslaki säädettiin 28.6.1940. Lain toimeenpano sujui hitaasti jo senkin takia, että siirtoväen sijoitussuunnitelman valtioneuvosto vahvisti vasta lokakuun alussa. Keväällä 1941 alkoi jälleen muuttoliike, kun siirto uusille sijoitussuunnitelman mukaisille paikkakunnille käynnistyi. Muutto ja pika-asutuslain toimeenpano keskeytyivät jatkosotaan. Sitä mukaa kun armeija valtasi Karjalaa takaisin omiin käsiin, väestöä alkoi palata entisille kotiseuduille. Ensimmäiset 5 500 henkeä palasivat elokuussa 1941, ja todellinen suurmuutto Karjalaan käynnistyi keväällä 1942. Kaikki eivät palanneet, vaan varsinkin muusta kuin maataloudesta elantonsa saaneita jäi palaamatta.

Uusi evakkotaival karjalaisille koitti kesällä 1944. Karjalaisten lisäksi evakkoon joutuivat lappilaiset. Lapin sodan alkaessa evakuoitiin pohjoisesta lähes koko väestö, 56 500 henkeä Ruotsiin ja 111 500 henkeä Pohjanmaalle. Lapin kansa sai sodan jälkeen palata tuhotulle kotiseudulleen, karjalaisista tuli ikuisia evakkoja. Rauhanehdoissa menivät jälleen Karjala sekä osat Sallasta ja Kuusamosta. Nyt oli luovutettava myös Petsamo, jonka Neuvostoliitto oli talvisodan aikana vallannut, mutta jonka se oli rauhanteossa antanut Suomelle takaisin. Rauhanehtoihin kuului vielä Porkkalan vuokraaminen venäläisille 50 vuodeksi.

Luovutettujen alueiden siirtoväki, yli 400 000 henkeä eli noin 11 % Suomen silloisesta väkiluvusta, asutettiin pysyvästi muualle Suomeen. Heistä suurin osa oli karjalaisia ja näistä vielä suurin osa maataloudesta ainakin osan elannostaan hankkineita, joille muodostettiin erikokoisia tiloja sen mukaan, mitä he olivat Karjalassa maata omistaneet. Toukokuussa 1945 säädetyn maanhankintalain mukaan ensisijaisia maanluovuttajia olivat valtio, rappiotilojen omistajat, tilakeinottelijat, yhtiöt, seurakunnat, kunnat, säätiöt ja muut yhteisöt sekä harrastelijaviljelijät. Toissijaisia maanluovuttajia olivat varsinaiset maanviljelijät, joilta maata voitiin lunastaa vain tietyn valtioneuvoston määräämän asteikon mukaisesti. Maanhankintalakiin liittyi vielä pykälä, jonka mukaan siirtoväen sijoittaminen oli ruotsinkielisiin kuntiin toimitettava siten, ettei yksikielinen kunta muutu kaksikieliseksi tai ettei kaksikielisessä kunnassa enemmistö vaihdu. Evakoiden lisäksi maansaajia olivat perheelliset rintamamiehet, sotalesket, sotainvalidit ja sotaorvot. Lain nojalla Suomeen muodostettiin 45 000 uutta maatilaa ja 56 000 uutta asuintilaa.

Osuuskunta Sigillum on nyt Oy Sigillum Ab

By | Uutiset | No Comments

Patentti- ja rekisterihallitus on tänään rekisteröinyt Osuuskunta Sigillumin yhtiömuodon muutoksen osuuskunnasta osakeyhtiöksi. Yrityksen y-tunnus ja toimintatavat säilyvät entisellään ja palveluja pyritään jatkuvasti kehittämään ja parantamaan. Karkauspäivä jäi kymmenen vuotta täyttävän Sigillumin viimeiseksi päiväksi osuuskuntana, mutta muutos ei ole loppu vaan uuden aikakauden alku.

Keräilijöistä ammattilaisiin. Arkeologisen tutkimuksen lyhyt historia.

By | Blogi | No Comments

Arkeologisen tutkimuksen syntyä edelsivät valtakuntansa loistoa etsivät muinaiset hallitsijat ja Euroopan keskiajalle tultaessa keräilijät, jotka himoitsivat etupäässä antiikin aikaisia esineitä. Vasta 1600-luvulla esineiden ja tietojen keruu alkoi muuttua systemaattisemmaksi. Englannissa tehtiin ensimmäisiä megaliittikaivauksia muun muassa Stonehengellä ja Ruotsissa kerättiin erityisesti kirkkojen, luostarien ja linnojen vanhoja esineitä, veistoksia ja hautamonumentteja, riimukiviä sekä rahoja ja mitaleja. Vuonna 1666 Ruotsin valtakuntaan perustettiin antikviteettikollegio, jonka tehtävänä oli kartoittaa ja tutkia arkeologisia ja historiallisia muinaisjäännöksiä, jollaisina pidettiin aluksi lähinnä näyttäviä monumentteja ja raunioita.

Autonomian ajan Suomessa kiinnostus muinaismuistoja kohtaan voimistui kansallismielisyyden nousun myötä ja vanhoja esineitä ryhdyttiin keräilemään yliopiston ja tieteellisten seurojen piirissä. Kehitys johti lopulta Muinaistieteellisen toimiston perustamiseen vuonna 1884 ja toimiston johtaja J.R. Aspelin, joka oli tätä ennen hoitanut Suomen ensimmäistä arkeologian professuuria, nimettiin valtionarkeologiksi. Muinaisjäännöksiä alettiin vähitellen tutkia ja suojella ammattimaisesti.

Arkeologian opetus vakinaistettiin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa vuonna 1921. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin saatiin Suomeen kaksi muuta arkeologian professuuria ja oppiainetta, joissa on mahdollista opiskella pääaineena arkeologiaa. Näistä ensimmäinen tuli Turkuun vuonna 1972 ja toinen Ouluun vuonna 1996.

Vuonna 1972 Muinaistieteellinen toimikunta muutettiin Museovirastoksi, jonka Arkeologinen osasto jatkoi muinaisjäännösten tutkimus- ja suojelutehtäviä. Edelleen se myös vastasi suuresta osasta maamme arkeologista tutkimusta, jonka rinnalla yliopistot ja museot veivät eteenpäin omia hankkeitaan ja tutkimuksiaan. 1900-luvun jälkipuoliskolla arkeologiset menetelmät ja aineistoihin sopivat analyysit alkoivat kehittyä entistä nopeammin, tämä kehitys näyttää jopa kiihtyvän 2000-luvulla.

1980- ja 1990 -luvuilla arkeologiseen tutkimukseen alkoi tulla mukaan yksityisiä yrityksiä, joiden lukumäärä on 2000-luvulla voimakkaasti kasvanut, samalla kun Museoviraston arkeologinen kenttätoiminta on supistunut. Museoviraston päärooli arkeologisten tutkimusten suhteen onkin nykyään muinaismuistolain noudattamisen valvominen, ja kaivaustoiminta on erotettu omaksi itsenäiseksi yksikökseen. Museovirasto myöntää luvat kaikkeen tutkimukseen, jossa joudutaan tekemään kaivantoja kiinteällä muinaisjäännöksellä ja myös määrittelee lain nojalla sen, mikä on kiinteä muinaisjäännös.

Kohta kymmenen vuotta täyttävän Sigillumin arkeologisesta toiminnasta vastasivat aluksi FM, kartoittaja Markus Kivistö ja hieman myöhemmin osakkaaksi tullut kaupunkiarkeologian dosentti, FT Liisa Seppänen. Turun museokeskuksen lopetettua kenttätyöpalvelujen tarjoamisen ulkopuolisille tilaajille, Sigillum reagoi kasvavaan arkeologisten palveluiden kysyntään valitsemalla yritykseen kaksi uutta, kokenutta kenttäarkeologia, FM Mika Ainasojan sekä FM Hanna-Maria Pellisen. Tällä hetkellä Sigillumin arkeologinen osaaminen kattaa kohteet kivikaudesta uuden ajan arkeologiaan ja inventoinneista laajoihin kaivausprojekteihin. Kaikkiin kohteisiin etsimme mahdollisimman pätevät tutkijat, joilla on aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisista projekteista. Pyrimme myös työllistämään alan opiskelijoita. Sigillumin viime vuosien tutkimuskohteisiin ovat kuuluneet muun muassa kaupunkiarkeologiset kaivaukset Porin Karhukorttelissa, inventoinnit Maskussa, Muurlassa, Naantalissa ja Raisiossa sekä useat valvontatyöt Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla. Kenttätöissä Sigillum on panostanut nykyaikaiseen tekniikkaan. Dokumentointia ja mittauksia on nopeuttanut robottitakymetrin käyttöönotto ja jälkitöissä kartat ja raportit viimeistellään uusilla tietokoneohjelmilla. Sigillumin arkeologit toimivat hyvässä yhteistyössä viranomaisten ja tutkijoiden kanssa ja noudattavat Museoviraston antamia arkeologisten kenttätöiden laatuohjeita.
-Hanna-Maria Pellinen-

Uusi Vehmaan historia syntyy Sigillumissa

By | Projektit | No Comments

Uusi Vehmaan historia on kirja Vehmaasta ja vehmaalaisista ja se valmistuu Vehmaan kunnan 150-vuotisjuhlavuodeksi 2019. Kirjoittajien tavoitteena on elävästi kirjoitettu tieteellinen tutkimus Vehmaan historiasta varhaisesta asuttamisesta nykypäivään. Teoksessa tarkastellaan, millainen paikka Vehmaa on ollut elää ja miten siellä on eletty. Millainen Vehmaa on ollut paikallisyhteisönä ja miten yhteisö on muuttunut? Teos kertoo myös, mistä vehmaalaiset ovat eri aikoina saaneet elantonsa ja miten elinkeinot ovat muuttuneet. Pelkästään merkkitapahtumiin ja merkkihenkilöihin keskittyvän paikallishistorian sijaan kirja antaa näkökulmia myös vehmaalaisen arkeen ja sen muotoutumiseen eri aikoina. Teoksen runsas kuvamateriaali ei ole pelkästään kuvitusta, vaan kertomassa omaa tarinaansa vehmaalaisten elämästä. Samoin historiallista kartta-aineistoa hyödynnetään ja esitellään teoksessa monipuolisesti.

Vehmaan historia –hankkeen projektijohtajana toimii FM Hanna-Maria Pellinen. Kirjoittajina ovat Pellisen lisäksi FM Terhi Kivistö, FT Sami Louekari ja FL Heli Teittinen.

Projektin yhteinen sähköpostiosoite on vehmaa(at)sigillum.fi.

Akatemiantalon kaukokylmäkaivannon valvontaa

By | Projektit | No Comments

Turku Energia liittää vanhan Akatemiatalon kaukokylmäverkkoon, jonka linja ulottuu Akatemiantalolta Kaarinankadulle. Kaivanto on koko pituudeltaan Turun vanhan asemakaavan alueella, ja Sigillum sai tehtäväkseen työn arkeologisen valvonnan. Jo ensimmäiset päivät toivat päivänvaloon Turun paloa 1827 vanhempia rakenteita: kivijalan ja katukiveyksen. Näiden alta paljastui vanhemman rakennuksen jäännös. Löydetyt rakenteet kuuluvat Mätäjärven korttelin rakennuksiin; on jännittävää nähdä, mitä kaivannosta paljastuu lähestyttäessä Akatemiantaloa. Valvonnasta vastaa FM Mika Ainasoja (kuvassa).

Yritykset, yhdistykset, yksityishenkilöt: Arkistot talteen!

By | Blogi | No Comments

Pohjoismaista arkistojen päivää vietetään vuosittain marraskuun toisena lauantaina, ja ohjelmaa järjestetään sekä sitä edeltävällä että seuraavalla viikolla. Arkistojen päivää on vietetty Suomessa vuodesta 2002. Tämän vuoden Arkistojen päivän yhteispohjoismaiseksi teemaksi on valittu rajattomuus. Aihepiirin voidaan tulkita tarkoittavan arkistojen avoimuutta ja aineistojen vapaata saatavuutta esimerkiksi verkon kautta, mutta sitä voidaan lähestyä myös ajankohtaisen maahanmuuton näkökulmasta.

Arkistojen päivänä on perinteisesti valittu vuoden arkistoteko. Tänä vuonna Vuoden arkistoteoksi valittiin Oranssi ry:n Pienlehtiarkisto 1977–1982 -hanke, jonka ideoivat Juuso Paaso ja Juho Hänninen. Mielenkiintoisessa hankkeessa toteutettiin Oranssi ry:n pienlehtiarkistotietokanta, joka sisältää yli 300 digitoitua suomalaista punk-lehteä. Hänninen ja Paaso lainasivat lehdet tekijöiltä, digitoivat ne ja liittivät niihin tekijöiden haastattelut. Yhteistyötahona toimi Suomen jazz- ja popmusiikin arkisto JAPA. Aineisto on vaihtoehtokulttuurin tuottamaa ja useimmat lehdistä olivat omakustanteisia. Hankkeen avulla aikaisemmin hankalasti saatavilla ollut aineisto tuli verkon kautta kaikkien käyttöön. Kulttuuritekona pidettävän hankkeen toteutti Oranssi ry ja rahoitti opetus- ja kulttuuriministeriö.

On paljon keskusteltu siitä kenen historia kelpaa arkistolaitokseen. Arkistolaitos säilyttää kokoelmissaan viranomaisarkistojen lisäksi myös yksityisarkistoja. Onko niiden antama kuva yhteiskunnasta tasapuolinen vai ovatko siellä edustettuna vain suurmiehet ja vaikutusvaltaiset? Maakunta-arkistoissa pyritään tallettamaan alueellisesti merkittäviä yksityisarkistoja. Museolaitoksessa sama haaste on jo aikaisemmin otettu kiitettävästi vastaan, kun jokapäiväiset tavarat on kelpuutettu museoesineiksi ja niitä on aktiivisesti pyritty tallettamaan aikansa kuvana.

Arkistolaitoksen tilat ovat toki rajalliset, samoin resurssit. Yksityisarkistojakin otetaan vastaan, tai niille sopivinta sijoituspaikkaa mietitään yhdessä. Luovuttajien toivotaan osallistuvan aineistojen käyttökuntoon saattamiseen, eli arkistot toivotaan luovutettavan järjestettyinä. Yksityisarkiston luovuttaminen alkaa aina yhteydenotolla arkistolaitokseen. Eri alojen erityisarkistot monipuolistavat arkistoaineistoa. Esimerkiksi Musiikkiarkisto JAPA kerää arkistoaineistoa musiikkialan toimijoilta ja harrastajilta.

Yritysten, taloyhtiöiden ja yksityishenkilöiden arkistojen säilyminen on epävarmaa ja riippuu paljon siitä osataanko arkistoa arvostaa. Lakkautetun yrityksen arkisto on ehkä yrittäjän varastossa tilaa viemässä, taloyhtiöiden arkistot pölyttyvät usein pannuhuoneen nurkassa mercantil-mapeissa. Ei ole tavatonta, että arkisto on vahingossa kärrätty kaatopaikalle. Näin tapahtui mm. kulttuurilehti Parnasson arkistolle. Usein vanhoja papereita ei edes mielletä arkistoksi. Esimerkiksi taiteilijoiden henkilöarkistojen tallentuminen jäämistöistä on perikuntien aktiivisuuden varassa. Lukuisat tarinat kertovat, kuinka perheenjäsenten välinen sota-ajan kirjeenvaihto ja vanhat valokuva-albumit ovat päätyneet roskiin. Tavaramäärän paisuminen on johtanut siihen, että säilytystilaa ei ole ja liiasta tavarasta halutaan päästä eroon. Mennyttä täytyy aktiivisesti säilyttää ja tallentaa monipuolisesti, jotta historiasta saatava kuvakin olisi monipuolinen.

–Terhi Kivistö–

Lue lisää:

http://www.arkisto.fi/arkistojenpaiva/

http://oranssi.net/pienlehdet/

http://www.musiikkiarkisto.fi/

 

 

Säätiöpäivänä esiteltiin Turun Yliopistosäätiön nimikkorahastoja

By | Uutiset | No Comments

Turun Yliopistosäätiön tiloissa Maaherran makasiinissa esiteltiin 1.10.2015 Säätiöpäivän teemaan liittyen esiteseinää, jossa ovat näytteillä kaikki Sigillumin laatimat nimikkorahastoesitteet. Säätiön toiminnan keskeinen osa ovat rahastot, joiden tuotoista säätiö jakaa apurahoja opiskelijoille ja tutkijoille. Rahastoesitteiden avulla säätiö esittelee nimikkorahastojensa perustajatahoja ja kunnioittaa heidän elämäntyötään, ja esitteen avulla luodaan myös yhteys perustajan ja apurahan saajan välille. Turun Yliopistosäätiössä on nykyään 66 nimikkorahastoa, ja uusia perustetaan edelleen.

Turun Yliopistosäätiön esiteseinä

Turun Yliopistosäätiön asiamies Pekka Kanervisto, Anniina Majanlahti ja Sigillumin vpj. Heli Teittinen esiteseinän vierellä.

Rahastoesitteet kertovat tieteen ja taiteen tukijoista

By | Blogi | No Comments

TYS esiteseinä1b

Suomen lukuisissa tiedettä ja taidetta tukevissa säätiössä on suuri määrä nimikkorahastoja – yksityisten ihmisten tai yhteisöjen perustamia rahastoja, joiden tuotolla rahoitetaan yleensä tiettyä alaa tai tarkoitusta. Rahasto on useimmiten perustettu testamenttisäädöksellä tai lahjoituksella; joskus myös pienempi säätiö on sulautunut isompaan ja jatkaa sen nimikkorahastona.

Sigillum on kirjoittanut nimikkorahastojen esitteitä useiden vuosien ajan ja on tällä saralla Suomen kokenein – olemme kirjoittaneet jo yli 600 rahastoesitettä. Yhteistyömme Suomen Kulttuurirahaston kanssa käynnistyi vuonna 2008 ja jatkuu edelleen. Turun Yliopistosäätiölle Sigillum on tuottanut rahastoesitteitä vuodesta 2011 alkaen.

Rahastoesitteet kirjoitetaan kuten mikä tahansa pieni elämäkertatutkimus: rahaston perustajan vaiheet selvitetään tarvittaessa arkistolähteitä käyttäen ja tuodaan esiin elämänvaiheet, kiinnostuksen kohteet ja syy siihen, miksi kyseinen taho on halunnut tukea juuri tätä alaa. Näiden säätiöiden lahjoittajien, varsinkin Suomen Kulttuurirahaston ja sen maankuntarahastojen, kirjo ulottuu 1930-luvulta nykypäivään. Heihin kuuluu monenlaisia ihmisiä ja yhteisöjä, enimmäkseen tieteen ja kulttuurin aloilta, mutta myös tavallisia kansalaisia, joilla on toisinaan hyvinkin traagisia vaiheita takanaan – vaikkapa läheisen menetys, mikä on johtanut lahjoitukseen tutkimuksen hyväksi.

Rahastoesitteet tuotetaan historiantutkimuksen metodein mutta inhimillistä puolta unohtamatta: esitteet kirjoitetaan lahjoittajaa kunnioittaen ja tarvittaessa ollaan yhteydessä lahjoittajiin tai heidän omaisiinsa ja muihin yhteistyötahoihin.

Sigillumin toteuttamiin rahastoesitteisiin voi tutustua Suomen Kulttuurirahaston ja Turun Yliopistosäätiön verkkosivuilla. Syyskuun lopussa Turun Yliopistosäätiö toteutti myös hienon ”rahastoesiteseinän”, jossa kehystetyt esitteet ovat fyysisesti esillä säätiön tiloissa korostamassa sitä, miten tärkeitä lahjoittajat ovat paitsi säätiön toiminnalle, myös tutkimukselle. Apurahansaaja voi esitteen välityksellä tutustua rahaston perustajaan, ja näin luodaan siltaa heidän välilleen. Näkyvyys voi lisätä myös uusien lahjoittajien kiinnostusta tieteen ja taiteen tukemiseen.

-Heli Teittinen-