was successfully added to your cart.

Category Archives: Blogi

Väitöskirjoista ja tiedejulkaisemisesta

By | Blogi, Uncategorized | No Comments

Panu Savolainen

Viimeisen vuosikymmenen kuluessa väitöskirjan julkaiseminen kustannettuna kirjana on muuttunut vaikeaksi. Saatuani väitöskirjani esitarkastukseen kesällä 2016 pidin itsestään selvänä, että teos tulee ulos ainoastaan digitaalisena ja monistan kopiolaitoksella yliopiston vaatimat muutamat välttämättömät paperikopiot. Huolimatta siitä, että arvostan kirjoja myös esineinä ja tutkimukseni sisältävät paljon kuvallisessa muodossa olevia tutkimustuloksia, etenkin karttoja ja pohjapiirroksia.

Yhteydenotto Sigillumin suunnalta muutti suunnitelmat, sillä Bibliotheca Sigillumiana -sarjassa tarjoutui mahdollisuus julkaista tutkimus graafisesti kunnianhimoisena kirjana mutta samanaikaisesti avoimena sähköisenä julkaisuna.

Toisin kuin ehkä ajattelisi, avoin sähköinen julkaiseminen ja samainen kirja esineenä eivät sulje toisiaan pois. Eivät edes tieteellisessä julkaisemisessa, kuten kustannusprosessi, kirjan graafinen suunnittelu ja levitys osoittivat.

Alun perin arkkitehtina, sittemmin humanistina, pidän tutkimustyötä katkeamattomana ketjuna käsitteistä, ajattelusta, tekstistä, kuvista ja graafisista esityksistä kirjatypografiaan. Humanistisen tutkimuksen perinteinen kiinnittyminen tekstiin – lineaariseen, kertomuksena kulkevaan rakenteeseen – on kaikessa ihanuudessaan myös häirinnyt minua. Väitöskirjan kustannusprosessissa tarjoutui mahdollisuus hioa graafinen aineisto viimeistä silausta myöten kuntoon, painaa kartat ja pohjapiirrokset tasokkaalle paperille.

Viime vuosina, kun väitöskirjoja ei juuri enää kustanneta, on yleistynyt kustannusprosessia varten muokattujen käsikirjoitusten julkaiseminen erillisinä monografioina. Ehkä useimmin monisteena julkaistun väitöskirjan ja kustannetun teoksen ero on siinä, että suuren yleisön silmissä raskaita teoreettisia luotauksia on siirretty tyypilliseltä paikaltaan – teoksen johdannosta – loppupäätelmiin ja toisinaan saksittu ja tiivistetty.

On kuitenkin syytä kysyä, missä määrin tiedekirjojen virtaviivaistaminen helpommin sulaviksi makupaloiksi aliarvioi yleisöä ja tekee lopulta hallaa tälle tietokirjallisuuden lajille. Suomen kaltaisessa sivistysvaltiossa väitöskirjoilla on vuosikymmenten ajan ollut tärkeä rooli osana kirjakauppoihin ja tiedettä seuraavan yleisön käsiin päätyvää painettua tekstiä.

Nyt – avoimen julkaisemisen aikakautena ja kirjahyllyjen kadotessa kotien sisustuksesta – on aihetta panostaa tiedekirjallisuuteen maksimoimalla sekä avoin sähköinen levitys että kirjan olemus kauniina ja informatiivisena esineenä. Historia pysyy näkyvillä ja sitä luetaan, kunhan saatavuus ja visuaalisuus kohtaavat lukevan yleisön.

Panu Savolainen: Teksteistä rakennettu kaupunki. Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810. Turku 2017.

Tieteellinen julkaiseminen kustannustoiminnan haasteena

By | Blogi | No Comments

Nykyajan tiedekeskustelussa julkaisut ovat usein keskeisessä asemassa. Kun yliopistojen toimintaa mitataan yhä tarkemmin, yhdeksi mittariksi on vakiintunut julkaisujen määrä. Tämä kehitys on johtanut – ymmärrettävästi – tiedejulkaisemisen määrän räjähdysmäiseen kasvuun. Kun samanaikaisesti kirjankustantajat joutuvat kamppailemaan laskevien myyntilukujen kanssa, ja jotkut niistä ovat viime vuosina jopa lopettaneet väitöskirjojen julkaisemisen, on ymmärrettävää, että jokaiselle väitöskirjalle tai muulle tutkimukselle ei välttämättä kovinkaan helposti löydy kustantajaa. Nykymaailmassa kirjat ovat myös muuttuneet entistä enemmän kertakäyttötuotteeksi, jonka myyntiaika on huomattavan lyhyt: jopa muutamia kuukausia vanhoja kirjoja myydään alennuksella ja poistohinnoin.

Sigillumin kustannustoiminta toimii toisin periaattein. Me uskomme laadukkaasti tehdyn ja hyvin toimitetun tieteellisen teoksen vetovoimaan, ja tältä pohjalta loimme tieteellisen julkaisusarjamme, Bibliotheca Sigillumianan. Sarjaan voidaan hyväksyä historian ja lähitieteiden väitöskirjoja esitarkastuslausuntojen perusteella sekä muita tutkimuksia vertaisarviointimenettelyn kautta. Vertaisarviointimenettely tarjoaa tutkijalle väylän saada arvokasta palautetta ja kommentteja tutkimuksen substanssiin liittyen oman alan asiantuntijoilta.

Tiedejulkaisemisessa vallitsee tällä hetkellä avoimuuden trendi: suositellaan, että väitöskirjat julkaistaisiin myös avoimesti verkossa. Sigillum tukee tieteen avoimuutta: väitöskirjantekijät, jotka julkaisevat kirjansa Bibliotheca Sigillumiana -sarjassamme, voivat halutessaan sopia kanssamme myös teoksen julkaisemisesta oman yliopistonsa verkkoarkistossa tai muussa vastaavassa sähköisessä jakelukanavassa.

Sigillumin kirjatuotannon johtotähtenä on laatu: siksi jokainen meillä julkaistava teos kustannustoimitetaan huolellisesti. Kustannustoimittaja antaa tekijälle palautetta tekstin rakenteeseen, sanavalintoihin ja esimerkiksi kuvitusehdotuksiin liittyen. Näin tekstistä karisevat turhat toistot, kirjoitus- ja kielivirheet sekä ilmaisut, jotka saattaisivat hidastaa ymmärrystä. Kielen lisäksi kiinnitämme huomiota myös ulkoasuun ja visuaalisuuteen: teoksen taitto suunnitellaan ja hiotaan lopulliseen muotoonsa yhdessä tekijän kanssa.

 

-Olli Kleemola-

Arkeologinen valvonta, yhteistyötä alusta loppuun

By | Blogi | No Comments

Kaikenlainen maaperään kajoava rakennus- tai muunlainen toiminta saattaa edellyttää toiminnan aloittamista edeltävää tai sen aikaista arkeologista valvontaa, koekaivauksia tai varsinaisia arkeologisia kaivauksia. Tiedon tutkimusten suorittamisen tarpeellisuudesta rakentaja tai rakennuttaja saa alueen asianomaiselta viranomaiselta. Turun tapauksessa vaaditaan lausunto Turun museokeskuksen arkeologilta. Kun vaadittu toiminta edellyttää arkeologista valvontaa, rakentaja tai rakennuttaja pyytää lausunnon pohjalta tarjoukset arkeologian alan toimijoilta valvonnan suorittamisesta. Hyväksytyn tarjouksen tehnyt arkeologian alan yritys hakee kaivausluvan valvonnan suorittamiseksi Museovirastolta ja saadun tutkimusluvan perusteella maahan kajoavat rakennustoimenpiteet on mahdollista aloittaa arkeologin valvovien silmien alla.

Arkeologisen valvonnan perustana on arkeologin lapion varteen nojaava hieman eteenpäin kallistunut asento. Tämän mitään tekemättömältä vaikuttavan kuvan antaa jatkuva ja herpaantumaton huomio kaivinkoneen kauhaan tai lapioon kaivannossa. Jokainen maassa tapahtuva värimuutos ja uudenlainen kilahdus tai rasahdus aiheuttaa arkeologissa joko innostuksen tai pettymyksen tuntemuksia. Kun arkeologi huomaa kaivannosta jotakin huomion arvoista, hän pysäyttää kaivinkoneen tai lapioitsijan ja laskeutuu kaivantoon. Hänellä on tällöin mukanaan lapio, lasta ja kaivannon reunalla odottaa muutakin työkaluarsenaalin kuuluvaa tarpeistoa ämpäreistä aina näytteidenottovälineisiin. Päästyään kaivantoon arkeologi tarkistaa, olivatko hänen huomionsa ja havaintonsa lisätutkimisen arvoisia vai jatketaanko kaivamista kauhalla. Havaintojen osoittauduttua merkittäviksi kaivamista jatketaan varovasti. Arkeologin silmä seuraa kovana kaivinkoneen kauhaan ohuina siivuina kaivamasta maasta paljastuvaa maakerrosta tai rakennetta. Kaivamisen merkkikielen osaaminen on tällöin tärkeää. YLÖS, ALAS, SEIS, TÄSTÄ, TUOSTA, KAPEASTI, LEVEÄSTI, OHUESTI, PAKSUMMASTI,  nämä on hyvä osata näyttää käsimerkein. Tämä pitää työtapahtuman koko ajan käynnissä eikä turhia keskeytyksiä tule. Tärkeää on tällöin myös, että kaivinkoneessa istuu taitava koneenkäyttäjä. Kokenut kaivinkonekuski tuntee hyppysissään pienetkin muutoksen maaperässä ja huomaa myös kauhan eteen sattuvat kivet ja muut esteet pelkästään tuntemalla sen kauhassaan, vaikka kyseiset havainnot jäisivät arkeologilta tekemättä kaivettavan maakerroksen alta. Kun rakenne on karkeasti paljastettu kaivinkoneella tai viimeistellysti lapiolla, ottaa arkeologi kaivutyön huoleksensa. Arkeologi hoitaa tästedes kaivamisen kaivinkoneen avustamana samalla tallentaen kaiken havaitsemansa mittaamalla, valokuvaamalla, muistiinpanoin ja löydöt ja näytteet talteen ottamalla aina kaivannon tavoitesyvyyteen asti.

Työmaalla liikkuvat kaivinkoneet, kuorma-autot ja lapiot sekä niitä käyttävät ihmiset. Työturvallisuusmääräysten mukaisesti jokaisella on käytössä huomiovarusteet, kypärät ja turvajalkineet, joten arkeologin erottaminen voi osoittautua mahdottomaksi. Tällaisella monialaisella työpaikalla yhteistyö ja joustavuus ovat kaiken avain. Arkeologi ottaa huomioon kaivannon kaivamisen tavoitteet ja pyrkii sovittamaan ne omaan tekemiseensä tavoitteena jouhevuus ja ripeys. Kaivutyöryhmän avustuksella arkeologi saa työnsä paremmin syvyyteensä tavoitellusti ja sitten kaivannon kaivamista on taas mahdollista jatkaa. Pitempiaikaisessa työkohteessa työkokoonpano oppii toistensa tavoille ja mitä paremmin ihmiset toisensa ja toistensa työnkuvan tuntevat, sitä paremmin ja nopeammin työt saadaan päätökseen ja kaikkien tavoitteet saavutetaan. Yhdessä tehden hommat hoituvat!

-Mika Ainasoja-

Yksityinen yritys arkeologisena toimijana

By | Blogi | No Comments

Arkeologien parissa on viime vuosina puhuttanut yhä yleisemmäksi käynyt kenttätutkimuksen yksityistäminen. Sen on pelätty heikentävän tutkimuksen laatua. Laadun turvaamiseksi otettiinkin vuonna 2013 käyttöön Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuohjeet, jotka Museovirasto koosti yhteistyössä arkeologien kanssa. Ohjeiden tarkoituksena on ollut yhtenäistää kenttätyön käytäntöjä ja helpottaa niiden tulosten vertailua ja laadun arviointia. Tutkimusluvan saaminen muinaisjäännöskohteeseen edellyttääkin nykyään muun muassa näiden ohjeiden noudattamista.

Suomessa toimivat ammattiarkeologit ovat pääsääntöisesti suorittaneet filosofian maisterin tutkinnon joko Turussa, Oulussa tai Helsingissä. Yliopistojen välillä on tiettyjä eroja tutkimussuuntausten painotusten suhteen, mutta periaatteessa niiden tulisi opettaa sama kenttätyömetodiikka kaikille opiskelijoille. Opintojen jälkeen hankitulla työkokemuksella on kuitenkin suuri merkitys pätevöitymisessä, koska yliopistojen mahdollisuudet tarjota kenttätyöharjoittelua ovat rajalliset. Sigillumin periaatteena on ollut valita työhön tutkijoita, joilla on tutkittavasta aikakaudesta tai alueesta aikaisempaa kokemusta. Yksityisissä yrityksissä toimivilla arkeologeilla on yleensä myös kokemusta julkiselta sektorilta. Useimmat meistä ovat olleet ennen yritykseen tuloa mukana Museoviraston ja maakuntamuseoiden hankkeissa.

Arkeologisen tutkimuksen kohteena voivat olla yhtä lailla esihistorialliset kuin uudemmatkin rakenteet, kuten kalmistot ja hautausmaat, kylätontit, linnat, vedenalaiset jäännökset, kaupunkikerrostumat ja vanhat teollisuuslaitokset. Tutkimuksen tarkka hinnoittelu on vaikeaa, koska kahta täysin samanlaista muinaisjäännöstä ei ole ja löytöjen ennustaminen voidaan tehdä vain summittaisesti. Yrityksen kannalta kulujen laskeminen mahdollisimman tarkkaan on kuitenkin tärkeää: hankkeen yli- tai alihinnoittelu ei lopulta ole kenenkään etu. Suomessa arkeologisia palveluita tarjoavat yritykset ovat melko pieniä. Siksi sama tutkija, joka laatii budjettiarvion tarjoukseen, saattaa myös vastata työn toteutuksesta, eikä arkeologinkaan intresseihin kuulu ilmaisen ylityön tekeminen. Toisaalta yritys valvoo myös tutkimuksen tilaajan etua: mikäli on valittavissa muinaisjäännöksen kannalta kaksi samanarvoista, mutta hinnaltaan erilaista menetelmää, on velvollisuutemme kertoa edullisemmasta vaihtoehdosta. Kentällä toimimme yhteistyössä tilaajan kanssa ja kuuntelemme heidän toiveitaan. Yksityinen arkeologinen yritys voi toimia myös välittäjänä Museoviraston ja palvelun tilaajan välillä. Yrityksen etuna tilaajan kannalta on työaikojen jousto. Kiireiset tai epäsäännölliset kaivut voidaan tehdä tuntilaskutuksella urakkana ja kriittisissä tieurakoissa olemme osallistuneet yötöihinkin.

Osa kenttätutkimusten aiheuttamista kuluista voidaan eritellä tarkkaan. Käytetyt palkkaluokat, sivukulujen määrä, matkakulut ja toimisto- sekä tarvikekulut voidaan laskea etukäteen. Muinaisjäännösalueeseen liittyviä vaihtelevia tekijöitä on paljon: etäisyys yrityksen toimipaikasta saattaa vaikuttaa matkakulujen määrään, kohteen luonteesta riippuu tutkimusmenetelmien valinta, maaperä vaikuttaa kaivausnopeuteen, samoin löytötiheys. Rautakauden ja sitä uudempien aikojen muinaisjäännöksiltä paljastuvat metallilöydöt saattavat vaatia Museoviraston edellyttämiä konservointitoimenpiteitä. Joidenkin muinaisjäännösten luonne ei puolestaan selviä ilman erillisiä analyysejä, kuten radiohiiliajoitusta tai puun vuosirenkaisiin perustuvaa dendrokronologista ajoitusta. Erikoisosaamista vaativissa tapauksissa käytämme tarvittaessa ulkopuolisia konsultteja ja laboratoriopalveluja. Arkeologisen kenttätutkimuksen aikataulun ennakoinnissa, tutkimuksen sujuvassa, mutta tarkassa toteutuksessa sekä tulkintojen täsmällisyydessä kokemus on kuitenkin valttia ja sitä haluamme yksityisenä yrityksenä tilaajalle tarjota.

-Hanna-Maria Pellinen-

Sanomalehtiaineisto historiantutkimuksessa

By | Blogi | No Comments

Alkukesän aikana olen toiminut Sigillumissa tutkimusapulaisena Vehmaan historia -projektissa. Keskeisin työtehtäväni on ollut Vehmaaseen liittyvien lehtijuttujen hakeminen sanomalehtiaineistosta. Pääosin olen hakenut juttuja Vakka-Suomen Sanomista vuosien 1950 ja 1990 väliseltä ajalta.

Suomen historian kandidaatintutkielmaa kirjoittaessani käytin muutamia sanomalehtijuttuja lähteenä, joten en työskennellyt sanomalehtiaineiston parissa aivan ensimmäistä kertaa. Työrupeamani aikana käsitykseni sanomalehtiaineistosta lähteenä syveni entisestään, joten kirjoitan nyt siitä, mitä tuli usein pohdittua sanomalehtiainestoa lukiessa Turun yliopiston sanomalehti- ja pienpainatepalvelujen lukusalissa.

Sanomalehtiaineistolla on omat vahvuutensa, mutta myös rajoitteensa. Sanomalehtiaineiston ehdoton vahvuus on, että aineistosta löytyy useita erilaisia tekstityyppejä pääkirjoituksista mainoksiin asti. Menneisyyttä on siis tallennettu monimuotoisesti. Toisaalta sanomalehtiin on tallentunut niin paljon menneisyyttä, että pitkän aikavälin muutosten tarkastelu sanomalehtien avulla on työlästä. Istumisen ja sanomalehtien lukemisen lisäksi luettua tietoa täytyy lajitella. Sanomalehtiaineiston käyttäminen helpottuu tulevaisuudessa vähitellen, sillä sanomalehtiaineiston lukeminen nopeutuu digitoinnin ja tekstilouhinnan myötä. Tällöin tutkijan ei tarvitse enää silmäillä kaikkien juttujen otsikoita läpi.

Sanomalehtiaineiston keskeisin ongelma on se, että aineiston laajuus on osittain näennäistä. Jos esimerkiksi tutkittaisiin toisen maailmansodan jälkeistä historiaa Vehmaalla käyttämällä ainoana alkuperäisaineistona sanomalehtiä, tutkimuksessa painottuisivat kunnallispolitiikka ja paikallisten vähittäiskauppojen ja pankkien välinen kilpailu.  Vehmaan tapauksessa politiikasta, kaupoista ja pankeista uutisoidaan enemmän kuin esimerkiksi kotiseututyöstä, kiviteollisuudesta ja Vehmassalmen tanssilavasta. Tämä selittyy sillä, että kunnat, pankit ja kaupat ovat pitäneet yllä ilmoittelullaan lehtien toimintaa.

Toinen keskeinen ongelma on, että paikallislehtien uutiset ovat usein tiiviitä. Valtuustonkokouksista kerrotaan päätetyt asiat, urheilukilpailuista tulokset ja iltamista ohjelmat. Uutisista ilmenee kyllä mitä tapahtui, mutta ei se, miten ihmiset kokivat nämä tapahtumat ja mitä he ajattelivat näistä tapahtumista. Tutkijan onneksi silloin tällöin uutisissa lainataan iltamien puheita, haastatellaan pienyrittäjiä, emäntiä tai kivityömiehiä. Tällaiset jutut paljastavat usein tutkijalle uusia näkökulmia siihen, miten ihmiset ovat kokeneet oman elämänpiirinsä.

Muutamista ongelmista huolimatta sanomalehdet ovat hyvä ja käyttökelpoinen lähdeaineisto. Kuten muutkin lähdetyypit, sanomalehdet tarvitsevat rinnalleen muita lähteitä. Jään työni jälkeen innolla odottamaan Vehmaan historian ilmestymistä, sillä on mielenkiintoista nähdä, minkälaista dialogia Sigillumin tutkijat ovat käyneet sanomalehtiaineiston kanssa ja miten sanomalehtiaineisto kytkeytyy muuhun lähdeaineistoon.

-Juho Malka-

 

Vehmaan arkeologinen aineisto täydentyy

By | Blogi | No Comments

Kun saimme tehtäväksi uuden Vehmaan historian kirjoittamisen, tiedossa oli, että alueen esihistoriassa on edelleen suuria tutkimuksellisia aukkoja. Kivikauden osalta syy löytöjen vähäisyyteen on yksinkertainen: Vielä mesoliittisella kivikaudella (noin 8850–5200 eaa.) Vehmaa oli jääkauden jäljiltä kokonaan veden peittämä. Ensimmäiset laajemmat, nykyään vähintään 30 metrin korkeudella sijaitsevat maa-alueet nousivat merestä kunnan koillisreunalla nuoremman kivikauden kuluessa ja tulivat osaksi mannerta vasta aivan kivikauden lopulla. Pronssikaudella (1700–500 eaa.) ja rautakaudella (500 eaa.– 1200 jaa.) lukuisat hautaröykkiöt kertovat asutuksen levinneen tänne heti kun maata oli kohonnut riittävästi suojaisan asuinpaikan, sittemmin myös karjanhoidon ja maanviljelyn tarpeisiin. Toukokuun aikana tehdyllä kunnan täydennysinventoinnilla toivoimme saavamme lisätietoa muun muassa siitä, miksi Vehmaalta on taltioitu vain tyypillisiä miehille kuuluneita esineitä, miksi nuoremman rautakauden (noin 800– 1200 jaa.) esineitä on löytynyt paljon vähemmän kuin keskisen rautakauden (noin 400–800 jaa.) esineitä ja miten asutusalueet ja niiden sijoittuminen ovat muuttuneet vuosisatojen kuluessa.

Suurimmat rautakauden löytöaineistot on Vehmaalla taltioitu jo 1800–luvun lopulla. Nähtävästi tuolloin talteen otettiin lähinnä vain kookkaimmat ja tunnistettavimmat esineet, kuten miekat, keihäänkärjet, skramasaksit eli väkipuukot ja hevostarvikkeet. Sekä Vehmaan pappilan että Huolilan kotiseutumuseon tiloilta maanmuokkauksen yhteydessä löydetystä esineistöstä jäivät korut ja muut pienesineet enimmäkseen taltioimatta. Nykyiseltä pappilan omistajalta saatiinkin tontilta löytynyt rautakautinen lasimassahelmi ja ympäröiviltä pelloilta löydettiin metallinpaljastimilla pronssisen koruneulan katkelma, joka sekin on saattanut ajoituksensa perusteella kuulua juuri mainittuun kalmistolöytöön. Lisäksi pellolta taltioitiin nuoremmalle rautakaudelle ajoittuvan kookkaan, pronssista valetun hevosenkengänmuotoisen viitansoljen puolikas. Keskiaikaisen kivikirkon lähistöllä havaittiin rautakautisia löytöjä alueella, josta niitä ei entuudestaan tunnettu lainkaan. Täälläkin löydöt olivat juuri niitä puuttuvia koruja: ns. rapusolki 700–luvulta sekä viikinkiaikaisen (800–900–lukujen) rannerenkaan katkelma. Erittäin mielenkiintoinen uusi löytö on myös Kosken kartanosta saatu pieni, todennäköisesti rautakautiseen hautaukseen kuulunut keihäänkärki. Vehmaan kaakkoislaidalta ei ole aiemmin löydetty rautakautisia esineitä tai varmoja muinaisjäännöksiä. Kiertelyt avoimilla pelloilla ovat niin ikään tuottaneet tulosta ja nyt Vehmaalta tunnetaan aikaisemman yhden rautakautisen asuinpaikkakohteen lisäksi kaksi mahdollista uutta rautakautista tai keskiaikaista talonpaikkaa tai muuta toiminta-aluetta.

Uusia historiallisen ajan löytöjä

Uusia historiallisen ajan löytöjä

Autioituneita talonpaikkoja löytyy erityisesti historialliselta ajalta. Isojaon aikana, 1700–luvun lopulla, moni talo siirrettiin tai kokonainen ryhmäkylä hajautettiin. Autioksi jääneitä ja nykyään pelloilla tai metsissä sijaitsevia kohteita on Vehmaalla muun muassa Lahdingossa, Laittisissa, Kirkonkylässä, Putassa ja Uhlussa. Pellolla kävellessä rakennusten paikat tunnistaa tavallista tiiviimmistä keskittymistä vanhaa jätemateriaalia: tiilen ja palaneen saven kappaleista, savi- ja lasiastioiden sirpaleista, valkoisista savipiipun eli liitupiipun paloista, tuluspiin iskennäisistä, kiuaskiven katkelmista ja eläinten luista, jotka ovat nousseet ylös peltoa kynnettäessä. Muutamassa metallinpaljastimella tutkitussa kohteessa saatiin talteen lisäksi vanhoja rahoja 1400–luvulta 1900–luvulle. Toisin kuin usein otaksutaan, pelloilta löytyviä rahoja ei ole aina hukattu, vaan ne voivat liittyvät paikalla olleeseen rakennukseen ja tapaan laittaa kolikko tai useampia perustan alle uutta taloa rakennettaessa. Mitä enemmän maalöydöistä saadaan tietoa niiden tarkasta löytöpaikasta ja suhteesta muihin löytöihin, sitä paremmin pystytään kadonneita talonpaikkoja jäljittämään, tutkimaan ja rekonstruoimaan. Arkeologian ja historiantutkimuksen kannalta merkittävin aarre ei olekaan maasta purkkiin koottu rahakokoelma vaan menneisyydestä kertovat esineet niiden alkuperäisellä paikallaan.

– Hanna-Maria Pellinen –

Miten paikallishistoriaa kirjoitetaan?

By | Blogi | No Comments

Sami Louekari

Miten paikallishistoriaa kirjoitetaan?

Usein näkee uutisoitavan, että jonkin kunnan tai yhdistyksen historia on vihdoinkin ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin”. Tämä antaa valitettavan virheellisen kuvan historiantutkimuksen luonteesta. Se yksinkertaistaa työtä, jota historiantutkija tekee, ja unohtaa monia aivan oleellisia piirteitä tutkijan työstä ja paikallishistorian kirjoittamisesta. Ensinnäkään aineistot eivät ole missään kätköissä, joita historiantutkija tonkii ja kaivelee. Arkistojen aineisto on, tai sen ainakin tulisi olla, tarkkojen periaatteiden mukaan luetteloitu ja järjestetty. Tutkija ei pääse aiheestaan riittävästi perille pelkästään arkistoluetteloita läpikäymällä. Aineistoja pitää todella käydä läpi, konkreettisimmillaan tilata arkistoissa työpöydälleen ja perehtyä niihin järjestelmällisesti ja huolellisesti. Tutkijan työ on siis systemaattista ja loogista, ei sattumanvaraista penkomista sattumanvaraisista aineistoista.

Kaikki paikallishistoriaa kirjoittavan tarvitsema aineisto ei toki ole pelkästään arkistoissa. Paikallishistorian kirjoittaja tarvitsee ja hyödyntää monia muitakin aineistoja. Esimerkiksi muistitieto ja haastattelut, yksityisten ihmisten kuvat, sanomalehdet, lehtileikekokoelmat ja vastaavat aineistot ovat arvokasta ja tärkeää lähdemateriaalia paikallishistorian tutkijalle. Näiden löytämisessä ja käyttämisessä on omat haasteensa. Paikallishistorian lähdemateriaalille onkin tyypillistä moninaisuus ja laaja-alaisuus, mikä edellyttää tutkijalta kykyä arvioida erilaisten lähteiden käytettävyyttä.

Sanonnassa ”arkistojen kätköistä koottu yksiin kansiin” on toinen vielä suurempi ongelma.  Historiantutkijan työ ei ole kasvikansion keräilijän työtä, jossa kerätään yksittäisiä kappaleita kansien väliin. Arkistoissa ei ole valmiina mitään kerättäväksi ja koottavaksi, vaan kaikki historiantutkimus perustuu kysymiseen ja vastausten etsimiseen, pohdintaan ja tulkintaan.  Kysymyksiäkään ei ole missään valmiina, ne historiantutkijan täytyy keksiä itse ja lisäksi pohtia. Paikallishistorioita varten perustetaan tavallisesti ohjausryhmä, joka myös usein kertoo, millaisiin seikkoihin paikallishistorian kirjoittajan toivotaan kiinnittävän huomiota ja mistä hänen toivotaan kirjoittavan. Tämä antaa suuntaviivoja paikallishistorian kirjoittajalle, mutta kysymykset ja vastaukset hänen on kuitenkin tehtävä itse.  Kysymysten jälkeen paikallishistorian kirjoittajan on pohdittava, millaisilla aineistoilla kysymyksiin voi vastata, ja arvioitava kulloisenkin aineiston kohdalla, miten hyvin ja luotettavasti sen avulla voi tutkimustehtävään vastata.  Paikallishistoria, kuten muukaan historia, ei kuitenkaan ole tietovisakysymysten kaltaisten kysymysten esittämistä ja oikeiden vastausten etsimistä. Historiantutkija ei kirjoita tietosanakirjoja eikä paikallishistoria ole hakuluettelo.

Paikallishistoriantutkijan tehtävänä on luoda kokonaiskuva tietyn alueen ihmisten elämästä, kirjoittaa tarina siitä, millaista elämä paikkakunnalla on ollut. Tämä tarina ei kuitenkaan voi olla keksitty, vaan sen on perustuttava tapahtuneeseen, ja tutkijan on annettava menneisyydestä oikeudenmukainen ja paikkaansa pitävä kuva. Tässä historiantutkijan työ eroaa vaikkapa historiallisia romaaneja kirjoittavan kirjailijan työstä. Historialliselta romaaniltakin edellytetään, että sen antama kuvaus on uskottava, mutta kertomuksen ei tarvitse olla tosi myös yksityiskohdiltaan, toisin kuin historiantutkijan. Historiantutkija ei voi keksiä yksityiskohtia tai henkilöitä elävöittääkseen ja korostaakseen haluamiaan asioita.

Paikallishistorian kirjoittajan tehtävänä on siis laatia kokonaistulkinta ja -kuvaus tietyn alueen ihmisistä. Tässä kuvauksessa on kysymys huikean monimutkaisesta päättely- ja kirjoittamisprosessista, professori Jorma Kalelan sanoin ”lukuisten argumenttiketjujen muodostamasta rakenteesta”.  Tämän rakenteen pitää perustua historiantutkimuksen metodeihin, olla lukijalle uskottava ja kaiken lisäksi vielä lukijaa kiinnostava. Paikallishistorian kirjoittaminen on siis kaikkea muuta kuin ”yksiin kansiin kokoamista”!

– Sami Louekari-

paikallishistoria blogikuva

Valtaosa tutkijoiden käyttämistä asiakirjoista sijaitsee fyysisesti arkistoissa, joissa tutkija voi niitä käyttää. Arkistolaitos kuitenkin digitoi jatkuvasti aineistoja verkkoon tutkijoiden ja menneisyydestä kiinnostuneiden käytettäväksi. Näin aineistot tavoittavat laajemman käyttäjäkunnan ja ovat käytettävissä oman tietokoneen ruudulta, kuten tässä  kuvassa, jossa on Halikon ja Vehmaan voutikuntien tilikirjaa 1600-luvun alusta.

 

 

 

 

 

Keräilijöistä ammattilaisiin. Arkeologisen tutkimuksen lyhyt historia.

By | Blogi | No Comments

Arkeologisen tutkimuksen syntyä edelsivät valtakuntansa loistoa etsivät muinaiset hallitsijat ja Euroopan keskiajalle tultaessa keräilijät, jotka himoitsivat etupäässä antiikin aikaisia esineitä. Vasta 1600-luvulla esineiden ja tietojen keruu alkoi muuttua systemaattisemmaksi. Englannissa tehtiin ensimmäisiä megaliittikaivauksia muun muassa Stonehengellä ja Ruotsissa kerättiin erityisesti kirkkojen, luostarien ja linnojen vanhoja esineitä, veistoksia ja hautamonumentteja, riimukiviä sekä rahoja ja mitaleja. Vuonna 1666 Ruotsin valtakuntaan perustettiin antikviteettikollegio, jonka tehtävänä oli kartoittaa ja tutkia arkeologisia ja historiallisia muinaisjäännöksiä, jollaisina pidettiin aluksi lähinnä näyttäviä monumentteja ja raunioita.

Autonomian ajan Suomessa kiinnostus muinaismuistoja kohtaan voimistui kansallismielisyyden nousun myötä ja vanhoja esineitä ryhdyttiin keräilemään yliopiston ja tieteellisten seurojen piirissä. Kehitys johti lopulta Muinaistieteellisen toimiston perustamiseen vuonna 1884 ja toimiston johtaja J.R. Aspelin, joka oli tätä ennen hoitanut Suomen ensimmäistä arkeologian professuuria, nimettiin valtionarkeologiksi. Muinaisjäännöksiä alettiin vähitellen tutkia ja suojella ammattimaisesti.

Arkeologian opetus vakinaistettiin ensimmäisen kerran Helsingin yliopistossa vuonna 1921. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin saatiin Suomeen kaksi muuta arkeologian professuuria ja oppiainetta, joissa on mahdollista opiskella pääaineena arkeologiaa. Näistä ensimmäinen tuli Turkuun vuonna 1972 ja toinen Ouluun vuonna 1996.

Vuonna 1972 Muinaistieteellinen toimikunta muutettiin Museovirastoksi, jonka Arkeologinen osasto jatkoi muinaisjäännösten tutkimus- ja suojelutehtäviä. Edelleen se myös vastasi suuresta osasta maamme arkeologista tutkimusta, jonka rinnalla yliopistot ja museot veivät eteenpäin omia hankkeitaan ja tutkimuksiaan. 1900-luvun jälkipuoliskolla arkeologiset menetelmät ja aineistoihin sopivat analyysit alkoivat kehittyä entistä nopeammin, tämä kehitys näyttää jopa kiihtyvän 2000-luvulla.

1980- ja 1990 -luvuilla arkeologiseen tutkimukseen alkoi tulla mukaan yksityisiä yrityksiä, joiden lukumäärä on 2000-luvulla voimakkaasti kasvanut, samalla kun Museoviraston arkeologinen kenttätoiminta on supistunut. Museoviraston päärooli arkeologisten tutkimusten suhteen onkin nykyään muinaismuistolain noudattamisen valvominen, ja kaivaustoiminta on erotettu omaksi itsenäiseksi yksikökseen. Museovirasto myöntää luvat kaikkeen tutkimukseen, jossa joudutaan tekemään kaivantoja kiinteällä muinaisjäännöksellä ja myös määrittelee lain nojalla sen, mikä on kiinteä muinaisjäännös.

Kohta kymmenen vuotta täyttävän Sigillumin arkeologisesta toiminnasta vastasivat aluksi FM, kartoittaja Markus Kivistö ja hieman myöhemmin osakkaaksi tullut kaupunkiarkeologian dosentti, FT Liisa Seppänen. Turun museokeskuksen lopetettua kenttätyöpalvelujen tarjoamisen ulkopuolisille tilaajille, Sigillum reagoi kasvavaan arkeologisten palveluiden kysyntään valitsemalla yritykseen kaksi uutta, kokenutta kenttäarkeologia, FM Mika Ainasojan sekä FM Hanna-Maria Pellisen. Tällä hetkellä Sigillumin arkeologinen osaaminen kattaa kohteet kivikaudesta uuden ajan arkeologiaan ja inventoinneista laajoihin kaivausprojekteihin. Kaikkiin kohteisiin etsimme mahdollisimman pätevät tutkijat, joilla on aikaisempaa kokemusta vastaavanlaisista projekteista. Pyrimme myös työllistämään alan opiskelijoita. Sigillumin viime vuosien tutkimuskohteisiin ovat kuuluneet muun muassa kaupunkiarkeologiset kaivaukset Porin Karhukorttelissa, inventoinnit Maskussa, Muurlassa, Naantalissa ja Raisiossa sekä useat valvontatyöt Varsinais-Suomessa, Hämeessä ja Uudellamaalla. Kenttätöissä Sigillum on panostanut nykyaikaiseen tekniikkaan. Dokumentointia ja mittauksia on nopeuttanut robottitakymetrin käyttöönotto ja jälkitöissä kartat ja raportit viimeistellään uusilla tietokoneohjelmilla. Sigillumin arkeologit toimivat hyvässä yhteistyössä viranomaisten ja tutkijoiden kanssa ja noudattavat Museoviraston antamia arkeologisten kenttätöiden laatuohjeita.
-Hanna-Maria Pellinen-

Yritykset, yhdistykset, yksityishenkilöt: Arkistot talteen!

By | Blogi | No Comments

Pohjoismaista arkistojen päivää vietetään vuosittain marraskuun toisena lauantaina, ja ohjelmaa järjestetään sekä sitä edeltävällä että seuraavalla viikolla. Arkistojen päivää on vietetty Suomessa vuodesta 2002. Tämän vuoden Arkistojen päivän yhteispohjoismaiseksi teemaksi on valittu rajattomuus. Aihepiirin voidaan tulkita tarkoittavan arkistojen avoimuutta ja aineistojen vapaata saatavuutta esimerkiksi verkon kautta, mutta sitä voidaan lähestyä myös ajankohtaisen maahanmuuton näkökulmasta.

Arkistojen päivänä on perinteisesti valittu vuoden arkistoteko. Tänä vuonna Vuoden arkistoteoksi valittiin Oranssi ry:n Pienlehtiarkisto 1977–1982 -hanke, jonka ideoivat Juuso Paaso ja Juho Hänninen. Mielenkiintoisessa hankkeessa toteutettiin Oranssi ry:n pienlehtiarkistotietokanta, joka sisältää yli 300 digitoitua suomalaista punk-lehteä. Hänninen ja Paaso lainasivat lehdet tekijöiltä, digitoivat ne ja liittivät niihin tekijöiden haastattelut. Yhteistyötahona toimi Suomen jazz- ja popmusiikin arkisto JAPA. Aineisto on vaihtoehtokulttuurin tuottamaa ja useimmat lehdistä olivat omakustanteisia. Hankkeen avulla aikaisemmin hankalasti saatavilla ollut aineisto tuli verkon kautta kaikkien käyttöön. Kulttuuritekona pidettävän hankkeen toteutti Oranssi ry ja rahoitti opetus- ja kulttuuriministeriö.

On paljon keskusteltu siitä kenen historia kelpaa arkistolaitokseen. Arkistolaitos säilyttää kokoelmissaan viranomaisarkistojen lisäksi myös yksityisarkistoja. Onko niiden antama kuva yhteiskunnasta tasapuolinen vai ovatko siellä edustettuna vain suurmiehet ja vaikutusvaltaiset? Maakunta-arkistoissa pyritään tallettamaan alueellisesti merkittäviä yksityisarkistoja. Museolaitoksessa sama haaste on jo aikaisemmin otettu kiitettävästi vastaan, kun jokapäiväiset tavarat on kelpuutettu museoesineiksi ja niitä on aktiivisesti pyritty tallettamaan aikansa kuvana.

Arkistolaitoksen tilat ovat toki rajalliset, samoin resurssit. Yksityisarkistojakin otetaan vastaan, tai niille sopivinta sijoituspaikkaa mietitään yhdessä. Luovuttajien toivotaan osallistuvan aineistojen käyttökuntoon saattamiseen, eli arkistot toivotaan luovutettavan järjestettyinä. Yksityisarkiston luovuttaminen alkaa aina yhteydenotolla arkistolaitokseen. Eri alojen erityisarkistot monipuolistavat arkistoaineistoa. Esimerkiksi Musiikkiarkisto JAPA kerää arkistoaineistoa musiikkialan toimijoilta ja harrastajilta.

Yritysten, taloyhtiöiden ja yksityishenkilöiden arkistojen säilyminen on epävarmaa ja riippuu paljon siitä osataanko arkistoa arvostaa. Lakkautetun yrityksen arkisto on ehkä yrittäjän varastossa tilaa viemässä, taloyhtiöiden arkistot pölyttyvät usein pannuhuoneen nurkassa mercantil-mapeissa. Ei ole tavatonta, että arkisto on vahingossa kärrätty kaatopaikalle. Näin tapahtui mm. kulttuurilehti Parnasson arkistolle. Usein vanhoja papereita ei edes mielletä arkistoksi. Esimerkiksi taiteilijoiden henkilöarkistojen tallentuminen jäämistöistä on perikuntien aktiivisuuden varassa. Lukuisat tarinat kertovat, kuinka perheenjäsenten välinen sota-ajan kirjeenvaihto ja vanhat valokuva-albumit ovat päätyneet roskiin. Tavaramäärän paisuminen on johtanut siihen, että säilytystilaa ei ole ja liiasta tavarasta halutaan päästä eroon. Mennyttä täytyy aktiivisesti säilyttää ja tallentaa monipuolisesti, jotta historiasta saatava kuvakin olisi monipuolinen.

–Terhi Kivistö–

Lue lisää:

http://www.arkisto.fi/arkistojenpaiva/

http://oranssi.net/pienlehdet/

http://www.musiikkiarkisto.fi/

 

 

Rahastoesitteet kertovat tieteen ja taiteen tukijoista

By | Blogi | No Comments

TYS esiteseinä1b

Suomen lukuisissa tiedettä ja taidetta tukevissa säätiössä on suuri määrä nimikkorahastoja – yksityisten ihmisten tai yhteisöjen perustamia rahastoja, joiden tuotolla rahoitetaan yleensä tiettyä alaa tai tarkoitusta. Rahasto on useimmiten perustettu testamenttisäädöksellä tai lahjoituksella; joskus myös pienempi säätiö on sulautunut isompaan ja jatkaa sen nimikkorahastona.

Sigillum on kirjoittanut nimikkorahastojen esitteitä useiden vuosien ajan ja on tällä saralla Suomen kokenein – olemme kirjoittaneet jo yli 600 rahastoesitettä. Yhteistyömme Suomen Kulttuurirahaston kanssa käynnistyi vuonna 2008 ja jatkuu edelleen. Turun Yliopistosäätiölle Sigillum on tuottanut rahastoesitteitä vuodesta 2011 alkaen.

Rahastoesitteet kirjoitetaan kuten mikä tahansa pieni elämäkertatutkimus: rahaston perustajan vaiheet selvitetään tarvittaessa arkistolähteitä käyttäen ja tuodaan esiin elämänvaiheet, kiinnostuksen kohteet ja syy siihen, miksi kyseinen taho on halunnut tukea juuri tätä alaa. Näiden säätiöiden lahjoittajien, varsinkin Suomen Kulttuurirahaston ja sen maankuntarahastojen, kirjo ulottuu 1930-luvulta nykypäivään. Heihin kuuluu monenlaisia ihmisiä ja yhteisöjä, enimmäkseen tieteen ja kulttuurin aloilta, mutta myös tavallisia kansalaisia, joilla on toisinaan hyvinkin traagisia vaiheita takanaan – vaikkapa läheisen menetys, mikä on johtanut lahjoitukseen tutkimuksen hyväksi.

Rahastoesitteet tuotetaan historiantutkimuksen metodein mutta inhimillistä puolta unohtamatta: esitteet kirjoitetaan lahjoittajaa kunnioittaen ja tarvittaessa ollaan yhteydessä lahjoittajiin tai heidän omaisiinsa ja muihin yhteistyötahoihin.

Sigillumin toteuttamiin rahastoesitteisiin voi tutustua Suomen Kulttuurirahaston ja Turun Yliopistosäätiön verkkosivuilla. Syyskuun lopussa Turun Yliopistosäätiö toteutti myös hienon ”rahastoesiteseinän”, jossa kehystetyt esitteet ovat fyysisesti esillä säätiön tiloissa korostamassa sitä, miten tärkeitä lahjoittajat ovat paitsi säätiön toiminnalle, myös tutkimukselle. Apurahansaaja voi esitteen välityksellä tutustua rahaston perustajaan, ja näin luodaan siltaa heidän välilleen. Näkyvyys voi lisätä myös uusien lahjoittajien kiinnostusta tieteen ja taiteen tukemiseen.

-Heli Teittinen-